Tehdessäni matkaa pelkäsin omaa varjoanikin odottaen kolmepäisen karhun tai säteilyn muuttaman ihmismutantin hyökkäävän kimppuuni. Mutta en nähnyt eläimiä, en ihmisiä – lukuun ottamatta tiellä makaavia satunnaisia ruumiita, joiden kasvot kuvastivat epäuskoa omaan kohtaloonsa. Naamat olivat jääkerroksen peittämiä, joten en pystynyt sanomaan oliko heissä ketään, jonka olin tuntenut. Eipä sillä varmaan olisi tässä tilanteessa ollut paljoa merkitystäkään.
En tiedä miksi olen vielä hengissä. Näin vahvimpienkin häviävän taistelunsa näille ankarille olosuhteille. Paolon kuoleman jälkeen en ole tavannut sieluakaan. Kävelin kahdeksan vaivalloista kilometriä tässä pimeässä, kylmässä ja talvisessa maailmanlopun maisemassa, ja onnistuin vihdoin pääsemään kaupungin keskustaan.